Olen vankina, altis kauneudelle,
altis suurenmoisimmalle syylle olla tietoinen - rakkaudelle;
rakkaudelle, joka tuo mukanaan aina pelon ja tuskan.

Pelkään olevani merkityksetön, vaikka samaan aikaan näen oman pienuuteni, mitättömyyteni.
En kuitenkaan ole tarpeeksi mitätön ollakseni vapaa tulemaan ja menemään;
olemassaoloni on jo siunannut itsensä kysymättä minulta lupaa.

Olen menneisyydelläni saanut aikaan toiveita tulevaisuudesta;
toiveita, joihin minä sisällyn ja joita minulla ei ole oikeutta riistää.

Pelkään sitä mitättömyyttä.
Olen liian kunnianhimoinen tyytymään vähään, vaikka toisaalta maailmankaikkeudessa on hyvin vähän mitään, mikä toisi tyydytystä.

En tahdo olla osa systeemiä, jossa ihmiset asettavat itsensä toisten yläpuolelle,
mutten myöskään tahdo alistua.
Valta on kuitenkin jo luotu ja viety.

Katoavaisuus on se jumalainen armahdus ja anteeksianto,
jota puolet maailmasta uskoo toivovansa.
Minusta ja perinnöstä ei lopulta jää jäljelle mitään.

Pahin viholliseni onkin nykyhetki.


Älä kerro kenellekään.
En ole tottunut puhumaan siitä,
kuinka helvetin heikko olen,

vaikka yllätyksenä se ei tule kenellekään,

ja vaikeinta se on myöntää minulle itselleni.